perjantai 31. elokuuta 2012

Turistinähtävyyksiä ja uusi työpaikka

Paljon on taas ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa, ja viikot vailla velvollisuuksia taitavat olla taas joksikin aikaa historiaa! Keskustelu aikaisemmin mainitsemani IT for Change-järjestön kanssa sujui hyvin, ja muutama päivä vierailuni jälkeen järjestöstä soitettiin ja imoitettiin, että he haluaisivat tarjota minulle töitä. Aloitan siis tiistaina työt, ja ainakin aluksi tulen työskentelemään Gender is Citizenship-nimisen projektin parissa. Tämä projekt pyrkii tutkimaan naisten asemaa ja erilaisia rooleja nykypäivän informaatio- ja teknologia-yhteiskunnassa, sekä luomaan uudenlaista feminismi-lähtöistä tutkimustietoa ja teoriaa naisten, sukupuolten välisen tasa-arvon ja informaatioteknologian välisistä suhteista ja keskinäisistä vaikutuksista. Tulen työskentelemään IT for Change-järjestöllä useiden eri projektien parissa, ja toimenkuvani tarkentuu ajan kuluessa, mutta ainakin aluksi työni keskittyy tutkimuksen tekoon, kirjoittamiseen, kirjallisuuskatsauksiin, sekä kenttätyöskentelyyn järjestön erinäisten projektien parissa. Varmasti on sanomattakin selvää, että olen tästä mahdollisuudesta ja haasteesta erittäin innoissani, ja uskon että kokemus tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen ja haastava!

Kuluneen viikon aikana ehdin tutustua hieman uuden kotikaupunkini nähtävyyksiin. Vierailin The Bull Temple-nimisessä temppelissä, joka paikallisten keskuudessa tunnetaan nimellä Dodda Basavana Gudi. Hindu-temppelin keskellä seisoo suuri härkä-patsas, Nandi, Hindu-mytologian jumalhahmo ja Shivan uskollinen palvelija. Tavoitteenani on Intiassa ollessani tutustua paikalliseen mytologiaan tarkemmin, ja oppia ainakin pääjumalten nimet, roolit ja merkitykset - joten tästä on hyvä aloittaa!





Härkä-temppelillä sain seuraani neljä paikallista nuorta poikaa, jotka reippaasti tarjoutuivat näyttämään minulle muita paikallisia nähtävyyksiä. Tiesin toki, mikä moisen avuliaisuuden motivaationa oli - pojat toivoivat saavansa avustaan ja opastuksestaan rahallisen palkkion. Alue oli minulle uusi, ja tutustun mielelläni paikallisiin ihmisiin, sekä aikuisiin että lapsiin, joten annoin poikien viedä minut Lal Bagh-nimiseen suureen puistoon jonne olin suunnitellut reissua joka tapauksessa. Poikien historian tuntemus ei ehkä ollut ihan ammattioppaiden luokkaa, mutta seura oli vallan viihdyttävää. Pojat ovat 15-vuotiaita, ja käyvät paikallista koulua Bangaloren Basavanagudi-kaupunginosassa, jossa myös Härkä Temppeli sijaitsee. Kävelimme temppeliltä muutaman kilometrin matkan puistoon, jossa pojat näyttivät minulle puiston vanhimman puun (yli 200 vuotta vanha), Lasipalatsin, sekä Kempegowda -tornin. 
Puisto on todella suuri, ja aika ei yhdellä kertaa riittänyt kaiken näkemiseen, joten sinne täytyy mennä vielä takaisin joku päivä - onneksi se on täällä kotikaupungissa! Maksoin pojille jonkin verran vaivan palkkaa puistokierroksen päätteeksi, ja tarjosin jäätelöt puiston kahvilassa. Faktat näkemieni paikkojen historiasta piti jälkikäteen tarkistaa wikipediasta, mutta seura oli mainiota, ja pojat kertoivat minulle omia näkemyksiään Intialaisesta koulujärjestelmästä, köyhyydestä, sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kaksi pojista haluavat uran armeijassa, yllättäen vain yksi sanoi haluavansa insinööriksi, ja yksi ilmoitti haluavansa uimariksi Amerikkaan, Michael Phelpsin inspiroimana! Toivotaan, että poikien unelmat käyvät toteen - ja että länsimaalaisten turistien rahastaminen puistokierroksista ei tule liikaa opintojen tielle!








Kirjoittelen tätä päivitystä Cochin-nimisessä kaupungissa, Keralan osavaltiossa. Tulimme tänne viikonlopuksi, sillä Jacobin koulukaverilla on sunnuntaina kihlajaisjuhlat täällä! Paul, kyseinen opiskelutoveri, on Amerikassa syntynyt. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin Intialaisia, samoin kuin Paulin kihlatun Elsan, joten kihlajaiset vietetään siksi täällä. Häitä juhlitaan sitten parin kuukauden kuluttua Kaliforniassa. Kirjoittelen Cochin-kuulumisia lisää myöhemmin, ja jaan myös kokemuksia ja tuntemuksia Intialaisista kihlajaisjuhlista!


keskiviikko 22. elokuuta 2012

Levoton mieli ja levottomat jalat

Olen nyt viettänyt Intiassa tasan kaksi viikkoa, ja arjen rutiinit alkavat pikkuhiljaa muodostua. Olen yrittänyt liikkua pitkin kaupunkia mahdollisimman paljon, jotta oppisin tuntemaan uuden kotikaupunkini paremmin. Pikkuhiljaa eri naapurustot ja alueet alkavatkin jo tulla tutummiksi. Tällä hetkellä haastavinta on tottua siihen, että en toistaiseksi tee töitä - olen tottunut olemaan jatkuvasti erittäin kiireinen, ja elämäntilanne jossa minulla ei itse asiassa ole muuta kuin vapaa-aikaa on minulle täysin vieras. Toisaalta, se on hyvä tilanne ainakin tässä alkuvaiheessa, sillä nyt minulla on hyvin aikaa totutella uuteen kaupunkiin, tutustua ihmisiin, opetella paikallisille tavoille, etsiä uusia kiinnostavia alueita ja kehitellä uusia harrastuksia - mutta samalla tilanne on stressaava ja ahdistava kiireestä nauttivalle ja melko urakeskeiselle ihmiselle.

Olen Intiassa tällä hetkellä ns. "entry visa"-nimisellä viisumilla. Aviomiehelläni on työviisumi, ja tämä entry visa mahdollistaa sen, että saan tulla mieheni kanssa Intiaan ja olla täällä yhtä kauan kuin hänen viisuminsa on voimassa - mutta en saa tehdä palkkatöitä. Työviisumin saaminen vaatii työtarjousta, ja minimipalkkavaatimus työviisumia varten on $25,000/vuosi - tämä on melko kova palkka maassa, jossa naisten keskipalkka on ylimmillään noin $10,000, ja yleensä jossain $5,000 paikkeilla (korkeaa koulutusta vaativilla, hyväpalkkaisilla aloilla). Todennäköistä on, että en voi Intiassa ollessamme tehdä palkkatöitä Intialaiselle työnantajalle.

Vapaaehtoistöitä voin toki tehdä, ja ainakin nyt aluksi, se onkin suunnitelmani. En osaa olla paikoillani kovin pitkään, ja haluan löytää kiinnostavaa, mielekästä tekemistä joka on myös ammatillisesti haastavaa ja järkevää. Olenkin ollut jo yhteydessä useampaan paikalliseen järjestöön ja sopinut tapaamisia muutaman kanssa keskustellakseni mahdollisuuksistani tehdä jonkinlaista yhteistyötä ko. järjestöjen kanssa. Yksi näistä on nimeltään IT for Change, joka pyrkii tuomaan nykyteknologian kaikkien, myös köyhien, Intialaisten ulottuville sekä hyödyntämään informaatioteknologioita sosiaalisen muutoksen, sukupuolten välisen tasa-arvon ja koulutuksen edistämisessä. Olen menossa käymään järjestön toimistolla huomenna, ja voin tapaamisen jälkeen kirjoitella enemmän siitä, minkälaisia hommia mahdollisesti tulen tekemään tälle järjestölle.

Teen myös tutkimus-, kirjoitus- ja editointi-hommia toiselle, Delhissä sijaitsevalle järjestölle, joka pyrkii luomaan köyhiin kyläyhteisöihin ns. "naisten tiloja" ja "woman resource zone"-alueita, joiden tarkoituksena on tarjota naisille mahdollisuus omien yhteisöjensä kehittämiseen ja parantamiseen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Naisille tarjotaan ammatti-opetusta jonka tavoitteena on mahdollistaa jonkinlainen palkkaa tuottava toiminta yhteisöissä, mutta samalla myös parantaa kyläyhteisöjen ekologisuutta ja siisteyttä, sekä kannustaa asukkaita ympäristöystävällisempien elintapojen opetteluun.

Katsotaan, minkälaiseksi tämä uusi elämä Intiassa vielä muodostuu. En voi väittää eikö tämä työttömyys - joskin omaehtoinen sellainen - olisi hieman stressaavaa hyvin kiireisten vuosien jälkeen, mutta ehkä joskus on hyvä hieman rauhoittua ja opetella uudenlainen elämän rytmi. Näin ainakin väitän itselleni, jotta en stressaisi tilannetta liikaa..

Tässä vielä muutamia kuvia viime viikkojen varrelta. Muutamme nykyisestä asunnostamme ensi kuussa uuteen kämppään Koramangala-nimiselle alueelle, jonka jälkeen pääsemme vihdoin asettumaan kunnolla aloillemme tässä kaupungissa. Toiveissa olisi löytää pian mukava kuntosali, jooga-studio (ei pitäisi olla vaikeaa..) ja totutella uuteen naapurustoon. Laittelen kuvia meidän uudelta asuinalueelta sitten muuton jälkeen!

Auringonlasku nykyisen väliaikaisasunnon terassilta ihailtuna

Liikenne pysähtyy kun lehmät ylittävät tien - olenkin alkanut käyttää lehmiä apuvälineinä kun minun tarvitsee päästä suuresta, ruuhkaisesta tiestä yli aina, kun lehmiä sattuu sopivasti kohdalle. Kävelen tiestä yli lehmän rinnalla, ja pääsen turvallisesti tien toiselle puolen!

Katukuvaa nykyisen asuntomme lähistöltä

Päiväunilla auto-riksassa

Lehmät eivät juuri naapurustojen rajoja kunnioita - nämä rouvat tepastelivat tyytyväisesti erittäin  korkeatasoisella asuinalueella, ja ongelmitta parkkeerasivat itsensä nukkumaan pysäköityjen autojen väliin. 

Cuppa Café - uusi suosikkikahvilani Indira Nagar-nimisellä alueella.  Kirjoittelen tätäkin blogipäivistystä Cuppa-kahvilan sohvalla istuen.



keskiviikko 15. elokuuta 2012

Follow the traffic rules - Venäläistä rulettia Bangaloren liikenteessä

Nyt on ensimmäinen viikko Bangaloressa takana, ja onhan tämä aikamoinen kaupunki, ja aikamoinen maa. Alan pikkuhiljaa tutustua kaupungin eri alueisiin, joskin olen joutunut toteamaan että kävellen kaupunkiin tutustuminen ei täällä oikein onnistu. New Yorkissa paras tapa tutustua kaupunkiin ja eri naapurustoihin oli kävely - loputon kävely kaupunginosasta toiseen, korttelista kortteliin, Brooklynista Manhattanille. Uusissa kaupungeissa on myös mukavaa kävellä, katsella ihmisiä, rakennuksia, puistoja ja liikennettä, kuunnella ääniä ja haistella tuoksuja, poiketa sivukaduille, eksyä vieraille alueille..

..Näin ei kuitenkaan ole Bangaloressa. Miksikö? No. Ensinnäkin, liikenne täällä on tietysti, Intian tyyliin, äärimmäisen kaoottista. Katujen yllä roikkuvat "Follow lane discipline" ja "Follow traffic rules" kyltit ovat ainakin näin ulkopuolisen silmiin melko huvittavia, koska mitään liikennesääntöjä, kaistoista puhumattakaan, ei vaikuta juurikaan olevan. Kaduilla liikkuu autoja, busseja, rekkoja, takseja, rikshoja, lehmiä, vuohia, kärryjä vetäviä hevosia/aaseja/muuleja, kärryjä vetäviä ihmisiä, kissoja, kanoja, koiria, ja tietysti jalankulkijoita. Paikalliset seikkailevat kaoottisen liikenteen seassa suvereenisti - joskin, kuten tämä New York Timesin artikkeli kertoo, Intiassa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä liikenneonnettomuuksissa kuin missään muussa maassa, Kiina mukaan lukien. Kaupungilla kulkiessa näkee lähes päivittäin autojen, joskus rekkojen ja bussien, ajavan väärään suuntaan joko yksisuuntaisella tiellä, tai vain vastaantulevien kaistalla. Tööttäily kuuluu täällä ajamiseen, ja sillä myös  välitetään viestejä ja varoituksia muille autoilijoille. Näiden viestien sisältö ja tarkoitus on minulle kuitenkin yhä mysteeri.

Isojen risteyksien ylittäminen jalan on kuin venäläistä rulettia pelaisi. Lähinnä mieleen tulee videopeli - jalankulkija odottaa tien sivussa oikeaa hetkeä, ja lähtee sitten ylittämään tietä, väistellen autoja ja muita kulkuvälineitä, pysähtyen tien keskelle odottamaan taukoa ruuhkassa. Liikennevaloja on isoissa risteyksissä - mutta yleensä ne ovat vain autoille, jalankulkijoille valoja ei ole. On vain vedettävä syvään henkeä, ja sukellettava sekaan. Isojen risteyksien ylitys saattaa viedä minulta helposti 10-20 minuuttia. Yleensä odotan jonkun muun menevän ensin, ja kipitän sitten rinnalla.

Liikennekaaoksen lisäksi kävellen kulkemista hankaloittaa se, että jalkakäytäviä ei oikeastaan ole. Tai no, on - mutta ne ovat joko roskavuorien alla, tai äärimmäisen huonossa kunnossa. Teissä on kirjaimellisesti jättimäisiä reikiä, parhaimmillaan yli metrin syvyisiä pudotuksia, irrallisia laattoja, tien keskellä lojuvia kivikasoja, eläinten raatoja. Sateen jälkeen monet alueet tulvivat, ja tien reunukset, eli "jalkakäytävät", ovat veden peitossa. 
 Kaduilla kävely Bangaloressa on siis varsin tehokas fyysinen liikuntamuoto - kävelyn lisäksi lyhytkin matka usein sisältää kiipeilyä, pituusloikkaa, juoksemista, pujottelua, mahdollisesti jopa limboa. Tylsäksi eivät kävelyretket täällä käy - ja kaikki aistit saavat kyllä olla herkimmillään, sillä Intialaisen metelin ja kaaoksen keskellä on helppoa olla huomaamatta kulman takaa kaahaavaa moottoripyörää. Ja motorisoidut kulkuvälineet eivät väistä jalankulkijoita.. Edes jalankulkijat eivät väistä jalankulkijoita.
Kaduille kertyy roskakasoja, joiten siivoamisesta huolehtivat pääasiassa lehmät, vuohet, kissat ja koirat. Jalankulkuväylien ylläpito ei selvästikään ole prioriteettilistalla kovinkaan korkealla.














Olen kuvannut liikennekaaoksesta muutamia videonpätkiäkin, mutta nettiyhteytemme ei ole tarpeeksi tehokas niiden lataamiseen. Yritän latailla videoita aina tilaisuuden tullen - ne antavat ehkä vielä paremman ikkunan elämään Intialaisessa suurkaupungissa.


Olen ehtinyt myös shoppailla jo hieman - tuijotukselta en voi täällä välttyä, mutta minimoidakseni turhat pukeutumisvirheet ja paikallisten loukkaamisen ja/tai ylimääräisen kiinnostuksen herättämisen, hankin itselleni ensimmäisen salwar  kameez -asun. Vaatetukseen kuuluu tunika, ihanat, jättimäiset ja erittäin mukavat pellavahousut, sekä iso huivi jonka annetaan roikkua harteiden yli. Oheiset kuvat antavat osviittaa lähinnä  vaatetukseni vihreästä väristä - kokovartalokuvan ottaminen on yksin hankalaa!  Hieman olen kauhuissani siitä, kuinka paljon huiveja, koruja, vaatteita, ja kaikenlaista muuta pientä täällä tulee ostettua - huivit maksavat $1-$3 laadusta ja  koosta riippuen, ja koruja löytyy pilkkahintaan jokaisesta kadun kulmasta. 



Sellaista siis kuuluu Bangaloreen tällä kertaa - liikennekaaosta, perusasioiden opettelua, päivä kerrallaan eloa. Työkuviot ovat.. Noh, työn alla, ja kirjoittelen niistä enemmän, kunhan asiat ovat edenneet hieman pidemmälle. Terveisiä koti-Suomeen - nauttikaa liikennesäännöistä, liikennevaloista, jalkakäytävistä, ja lehmättömistä autoteistä!











perjantai 10. elokuuta 2012

Asumaan Amerikkaan - Greencard-prosessi Amerikan kansalaisen ulkomaalaiselle puolisolle

Niiskutan ja aivastelen kotosalla - keho vielä totuttelee uuteen ilmastoon, pölyyn ja kaupungin saasteisiin, ja lentokoneilmastointi aiheuttaa lähes poikkeuksetta pienen nuhan. Koska useat blogiini tiensä löytävät lukijat ovat kiinnostuneita erityisesti Amerikasta, sekä viisumeihin ja maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä, ajattelin kirjoittaa nyt omasta greencard-kokemuksestani sekä yleisesti greencard- ja maahanmuutto-prosessista, johon ehdin tutustua varsin yksityiskohtaisesti viime vuonna kun valmistelin omaa greencard-hakemustani.

Tulin Amerikkaan alunperin F1-opiskelijaviisumilla. F1 viisumista olenkin kirjoittanut melko yksityiskohtaisesti jo aikaisemmin, mutta ko. viisumi siis myönnetään ulkomaalaiselle opiskelijalle joka on hyväksytty opiskelemaan Amerikkalaiseen, akkreditoituun oppilaitokseen. Opiskelijaviisumia voi hakea esimerkiksi lukio, college tai yliopisto-opintoihin, mutta sitä ei välttämättä myönnetä esim. sertifikaatti- tai kurssi-luontoisia, lyhytaikaisempia opintoja varten. F1-prosessissa kouluun hakeminen on yleensä se haastavin osuus, ja kun opiskelupaikka on jostain myönnetty, opiskelijaviisumi yleensä myönnetään suomalaiselle hakijalle varsin vaivattomasti.

KANSALAISUUS VS. OLESKELULUPA, ELI GREENCARD

Se paljon puhuttu Greencard onkin sitten ihan toinen juttu. Greencard on yhtäaikaa sekä oleskelu- että työlupa Amerikkaan. Greencardin haltija saa käytännössä asua Amerikassa, opiskella, tehdä töitä, ja oleskella maassa vapaasti, melko pitkälti kuin Amerikan kansalainen. Kansalaisuus ja Greencard ovat siis eri asioita - ne usein menevät ulkomaalaisella sekaisin, ja niiden kuvitellaan tarkoittavan samaa asiaa. Näin ei kuitenkaan ole, ja on äärimmäisen tärkeää, että ulkomaalainen greencardin hakija tai haltija ymmärtää kansalaisuuden ja oleskeluluvan eron. Amerikan maahanmuuttolainsäädännön mukaan yksi vakavimmista ei-väkivaltaisista rikoksista on nimittäin "tekeytyminen Amerikan kansalaiseksi" sellaisen henkilön toimesta, joka ei oikeasti ole kansalainen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilö joka ei ole kansalainen vahingossa tai tarkoituksellisesti väittää olevansa kansalainen, esimerkiksi laittamalla ruksin "American citizen"-ruutuun veroilmoituksessa, työhakemuksessa, kouluhakemuksessa, sosiaalietuushakemuksessa, tms. Näin tapahtuu usein vahingossa - moni ulkomaalainen ei ymmärrä kansalaisuuden ja oleskeluluvan eroa, ja epähuomiossa valitsevat "kansalainen"-vaihtoehdon lomakkeessa. Myös presidentin vaaleissa äänestäminen on sallittu ainoastaan kansalaisille - mikäli greencardin haltija epähuomiossa äänestää presidentin vaaleissa, tämä tulkitaan USAn maahanmuuttolain alla myös kansalaiseksi tekeytymiseksi. Monet tekeytyvät kaisalaiseksi myös tietoisesti, ymmärtäen kansalaisuuden ja oleskeluluvan eron, tarkoituksenaan yleensä saada jonkinlaisia etuuksia jotka kuuluvat vain kansalaisille. Kansalaisuuden ja greencardin eron ymmärtäminen on siis äärimmäisen tärkeää - seuraamukset kansalaiseksi tekeytymisestä ovat nimittäin äärimmäisen vakavat. Greencard otetaan pois, kansalaiseksi tekeytynyt maahanmuuttaja karkoitetaan Amerikasta, ja hänelle asetetaan elinikäinen matkustuskielto Amerikkaan. Monia viisumirikkomuksia varten on olemassa ns. "waiver", eli tapa hakea "armahdusta" - kansalaiseksi tekeytyminen on rikkomus, jota ei armahdeta. Kansalaiseksi vahingossa tai tarkoituksella tekeytynyt ulkomaalainen on sulkenut oven Amerikkaan loppuiäkseen, eikä sitä muuta mikään - ei edes avioliitto Amerikkalaisen kanssa. Raksi väärässä ruudussa riittää.

AMERIKAN KANSALAISEN ULKOMAINEN PUOLISO, JOKA ASUU HAKUPROSESSIN AIKANA ULKOMAILLA - K-1 JA CR-1 VIISUMIT

Avioliitto Amerikan kansalaisen kanssa on todennäköisesti se yleisin tapa saada greencard. Greencardin voi hankkia myös muulla tavalla, mutta avioliitto on ehdottomasti nopein - ja tavallaan myös helpoin - tapa pysyvän oleskeluluvan saamiseen Amerikassa. Jos ulkomailla asuva, Amerikan kansalaisen ulkomaalainen kumppani tai puoliso haluaa muuttaa pysyvästi Amerikkaan, ulkomailta aloitettavia, greencardiin johtavia prosesseja on käytännössä kaksi - K1-kihlattu viisumi, tai CR-1 puoliso-viisumi. K-1 viisumia haetaan ennen naimisiin menoa, kun Amerikan kansalaisen kihlattu on hakuaikana ulkomailla, yleensä kotimaassa. Hakuprosessi kestää keskimäärin 9 kuukautta, ja kun K-1 viisumi on myönnetty, ulkomaalainen kihlattu saa tulla viisumilla Amerikkaan, jonka jälkeen pariskunnan on mentävä naimisiin 90 päivän kuluessa siitä, kun ulkomaalainen kihlattu on tullut rajan yli. Naimisiin meno yksin ei vielä johda greencardin saamiseen, vaan avioliiton jälkeen Amerikan kansalaisen ulkomaalaisen puolison täytyy vielä erikseen tehdä ns. AOS, eli Adjustment of Status-prosessi Amerikassa. K-1 viisumi lakkaa olemasta voimassa saman tien, kun sitä on käytetty rajan ylitykseen, ja saadakseen laillisen statuksen Amerikassa, ulkomaalaisen puolison tulee hakea greencardia AOS-prosessin kautta. Prosessi kestää muutaman kuukauden, ja siihen saattaa kuulua haastattelu, joskin K-1 hakijoiden kohdalla haastattelu Amerikassa usein jää pois, johtuen siitä että hakijaa on haastateltu jo tämän kotimaassa K-1 hakuprosessin aikana, ennen Amerikkaan tuloa. Haastattelujen tarkoituksena on varmistaa, että avioliitto on aito, eikä lumeliitto jonka tarkoituksena on vain saada ulkomaalaiselle greencard.

CR-1 prosessi tehdään avioliiton jälkeen. Kun Amerikan kansalainen on mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa, CR-1 prosessi laitetaan alulle. Myös CR-1 prosessin aikana ulkomaalainen puoliso on ulkomailla, yleensä kotimaassaan. CR-1 viisumin saaminen kestää noin 9-11 kuukautta, ja kun viisumi on myönnetty, ulkomaalainen puoliso tulee CR-1 viisumilla Amerikkaan. Toisin kuin K-1 viisumin kohdalla, CR-1 viisumiin ei liity erillistä AOS-prosessia, vaan CR-1 viisumia käyttävästä ulkomaalaisesta tulee rajan ylityksen jälkeen ns. Legal Permanent Resident, eli pysyvän oleskeluluvan (ts. greencardin) haltija. Greencard lähetetään postissa ulkomaalaiselle puolisolle, eikä hänen tarvitse Amerikkaan saapumiseen jälkeen hakea greencardia erikseen.

GREENCARDIN HAKUPROSESSI AMERIKASSA - AOS, eli ADJUSTMENT OF STATUS

Kun Amerikan kansalaisen ulkomaalainen puoliso on Amerikassa ns. "non-immigrant"-viisumilla, eli esimerkiksi F1-opiskelijaviisumilla, B2-turistiviisumilla, VWO-Visa Waiver ohjelman alaisena (johon Suomi esimerkiksi kuuluu), H1-B työviisumilla, jne., tietyissä olosuhteissa on mahdollista, että ulkomaalainen puoliso voi vaihtaa statustaan non-immigrant viisumista greencardin haltijaksi USAn sisällä. Non-immigrant, eli väliaikaisiin viisumeihin, liittyy kuitenkin ns. "non-immigrant intent"-sääntö: Väliaikaista viisumia hakeva ulkomaalainen ei saa käyttää ko. viisumia maahanmuuttotarkoituksella, eli esimerkiksi opiskelijaviisumilla ei saa tulla Amerikkaan, mikäli aikomuksena on esimerkiksi mennä Amerikan kansalaisen kanssa naimisiin, ja hakea greencardia. Mikäli ulkomaalainen opiskelija on tullut Amerikkaan opiskelijaviisumilla, tavannut Amerikassa kumppanin, mennyt kihloihin ja naimisiin, AOS-prosessin voi suorittaa Amerikassa, sillä ulkomaalaisen alkuperäinen suunnitelma ei ollut hakea greencardia opiskelijaviisumin avulla. Tätä "alkuperäistarkoitusta" on tietysti vaikea todistaa, mutta joskus Amerikkaan tulevilta vierailijoilta saatetaan rajalla kysyä, aikovatko he hakea greencardia Amerikassa ollessaan. Vastaukset kirjataan, ja valehtelu johtaa helposti varsin vakaviin seuraamuksiin.

Omalla kohdallani tilanne oli juuri edellä mainitun kuvauksen mukainen. Tulin Amerikkaan F1-viisumilla opiskelemaan, joskin minulla oli jo opintojen alkamisen aikana Amerikkalainen poikaystävä. Emme kuitenkaan olleet naimisissa, tai edes kihloissa, emmekä olleet keskustelleet tai suunnitelleet greencardin hakemista. Menimme opintojemme aikaan kihloihin, ja helmikuussa 2011 ennen opintojeni päättymistä naimisiin Manhattanin kaupungintalolla. Naimisiin menon jälkeen pystyimme aloittamaan greencard-hakuprosessin.

AOS-prosessi ei lopulta ole niin monimutkainen kuin se aluksi usein vaikuttaa, joskin se vaatii hyvin tarkkaa lukutaitoa, yksityiskohtien huomioimista, ja runsaasti kärsivällisyyttä. Koko prosessi myös maksaa noin $2,000 hakumaksuineen ja lääkärintarkastuksineen. Prosessi tarkoittaa käytännössä sitä, että ulkomaalainen, Amerikassa väliaikaisella viisumilla oleva, Amerikan kansalaisen aviopuoliso, muuttaa statustaan väliaikaisesta vierailijasta pysyväksi oleskelijaksi AOS-prosessin kautta. Prosessi kestää keskimäärin 4-6 kuukautta, ja siihen kuuluu pakollinen haastattelu. Prosessi aloitetaan lähettämällä  I-130 ja I-485-nimiset hakemukset USAn maahanmuuttovirastoon. I-130 (Petition for Alien Relative), on hakemus jonka Amerikkalainen puoliso täyttää hakeakseen ulkomaalaiselle puolisolleen oikeutta greencardiin. I-485 (Application to Register Permanent Residence or Adjust Status) on lomake, jolla ulkomaalainen puoliso hakee greencardia. I-130 siis osoittaa, että Amerikan kansalaisen ja ulkomaalaisen I-485 hakijan välillä on laillinen suhde (avioliitto, mutta voi olla myös vanhempi-lapsi suhde), joka tekee ulkomaalaisesta oikeutetun hakemaan greencardia. I-485 lomakkeella ulkomaalainen hakee itse greencardia. Hakemukset lähetetään samaan aikaan yhtenä pakettina, ja niiden ohella lähetetään paljon muita dokumentteja, kuten todistus lääkärintarkastuksesta joka tulee suorittaa ennen hakemuksen lähettämistä, todisteita avioliiton aitoudesta (esim. valokuvia, yhteinen vuokrasopimus, todistus yhteisestä pankkitilistä, luottokorteista, vakuutuksista, jne.), sekä useita kopioita passeista, viisumeista, avioliittotodistuksesta, ym. dokumenteista. Meidän AOS-pakettimme painoi yli 3 kg kun lähetimme sen Amerikan maahanmuuttovirastoon.

Amerikkalaisen puolison tulee myös osoittaa, että hän pystyy taloudellisesti tukemaan ulkomaalaista puolisoaan, jotta tästä ei tule ns. "public charge", eli taloudellinen rasite Amerikkalaiselle yhteiskunnalle. Tämä vaatii Amerikkalaiselta puolisolta tuloja, jotka ovat 125% virallisesta köyhyysrajasta, mikä vuonna 2012 tarkoittaa noin $19,000 (15,500 euroa) vuosituloja kahden hengen taloudelle. Mikäli Amerikkalaisen puolison tulot eivät ole riittävät, pariskunta voi etsiä erillisen sponsorin, joka voi olla kuka tahansa Amerikan kansalainen tai greencardin haltija, jonka tulot lisätään Amerikkalaisen puolison tuloihin, jotta vaadittavaan tulotasoon päästään. Vaadittava tulotaso määräytyy talouden koon mukaan - kaksihenkiselle perheelle minimitulo on noin $19,000, kolmihenkiselle $23,800, nelihenkiselle $28,800, jne. Mikäli prosessiin liitetään erillinen sponsori, sponsorin tulojen on vastattava hänen perheensä kokoa - toisin sanoen, jos sponsorin perheeseen kuuluu hän ja kaksi lasta, tulojen on vastattava nelihenkiseltä perheeltä vaadittua tulotasoa - sponsori, 2 lasta, ja sponsoroitava ulkomaalainen.

Kun hakupaperit on lähetetty yhtenä nivaskana maahanmuuttovirastoon, alkaa odotus. Ensimmäisen kuukauden-kahden aikana tulee ns. Biometrics-kutsu, joka tarkoittaa sormenjälkien ja valokuvan ottamista maahanmuuttoviraston asiakaspalvelupisteessä omassa kaupungissa. Kutsu haastatteluun tulee yleensä 3-5 kuukauden kuluttua papereiden lähettämisestä. Haastattelu voi olla erittän lyhyt ja helppo, kuten meidän tapauksessamme, tai se voi olla äärimmäisen pitkä, pelottava, ja yksityiskohtainen, mikäli maahanmuuttoviranomaisilla on syytä epäillä, että kyseessä on lume-avioliitto. Tämä saattaa johtua esimerkiksi erittäin suuresta ikäerosta, ulkomaalaisen hakijan kotimaasta (tietyt maat ovat ns. "high fraud"-maita, joista vuosittain pyritään muuttamaan Amerikkaan laittomasti enemmän kuin muista maista keskimäärin. Suomi, luonnollisesti, on "low fraud"-maa.), hakijoiden kuulumisesta eri uskontokuntiin, avioliittotodisteiden vähyydestä, jne. Syitä on monia, ja joskus selkeitä syitä tiukalle haastattelulle ei edes ole. Haastattelussa kysytään asioita parin elämästä ja avioliitosta, joita oikeasti yhdessä asuvien ja toisensa tuntevien ei tarvitse miettiä - esimerkiksi:
- Millä puolella sänkyä kumpikin nukkuu
- Paljon maksetaan vuokraa
- Puolison koko nimi/syntymäaika/kotikaupunki/vanhempien nimi
- Missä pari tapasi ja koska
- Mitä puoliso tekee työkseen
- Kuka kosi, missä, miten
- Puolison vanhempien nimet, ammatti, asuinpaikkakunta

Kysymykset voivat myös liittyä hyvinkin henkilökohtaisiin asioihin, kuten esimerkiksi parin seksielämään. Haastattelussa mikään ei ole "off limits", joten kaikkeen on hyvä varautua. Useimmiten haastattelu on kuitenkin melko helppo, ja lyhyt - oma haastattelumme, jota varten lensimme Suomesta 48 tunniksi New Yorkiin viikko ennen Suomen häitämme, kesti 10 minuuttia.

Harvinaisissa tapauksissa pariskunta saadetaan pyytää palaamaan ensimmäisen haastattelun seurauksena toiseen, ns. "Stokes"-haastatteluun, jossa aviopari erotetaan toisistaan, kummallekin esitetään samat kysymykset, ja suurimman osan vastauksista on täsmättävä. Jos vastauksissa on liian paljon eroavaisuuksia, hakemus hylätään. Stokes-haastattelu on kuitenkin melko harvinainen, ja yleensä tarkoittaa sitä, että maahanmuuttoviranomaisilla on vahva epäily siitä, että kyseessä on lumeavioliitto ja greencard-petos.

GREENCARDIN JÄLKEEN - ROC eli REMOVAL OF CONDITIONS

Kun greencard on myönnetty, elämä normalisoituu hetkeksi. Jos avioliitto on greencard-hakemuksen aikaan kestänyt alle kaksi vuotta, ensimmäinen greencard myönnetään vain kahdeksi vuodeksi, ja se on ns. "conditional greencard". Kyseessä on täysin oikea, täysivaltainen oleskelulupa, jonka ero 10-vuotiseen korttiin on kuitenkin se, että kahden vuoden greencard menee umpeen kaksi vuotta sen myöntämispäivästä. Myös tämän kahden vuoden "ehdollisen" kortin tarkoituksena on karsia pois lumeliitot. Ennen kuin kortti menee umpeen, greencardin haltijan on tehtävä ns. ROC-prosessi, eli Removal of Conditions. ROC tarkoittaa sitä, että greencardin haltija lähettää maahanmuuttoviranomaisille ROC-hakemuksen, ja sen mukana todisteita siitä, että hän ja Amerikkalainen puoliso ovat yhä avioliitossa, ja ovat näiden kahden vuoden aikana eläneet kuin avioparit yleensä - asuneet samassa taloudessa, jakaneet laskut ja yhdistäneet rahataloutensa, lisänneet toisensa vakuutuksiinsa, jne. Mikäli pari on ehtinyt kahden vuoden aikana erota, ja ulkomaalainen puoliso haluaisi jatkaa asumista Amerikassa, hänen on mahdollista tehdä ROC-prosessi erosta huolimatta ja saada kymmenen vuoden greencard. Ulkomaalaisen puolison on kuitenkin pystyttävä todistamaan, että avioliittooli alun perin aito, ja että naimisiin ei menty vaan greencardin takia.

ROC-prosessiin saattaa kuulua haastattelu, mutta mikäli ei ole syytä epäillä pariskunnan liiton aitoutta, haastattelua ei usein ole. Kun ROC on myönnetty, ulkomaalaiselle puolisolle lähetetään 10 vuoden greencard. Kymmenen vuoden greencard tarkoittaa myös sitä, että ulkomaalaisen puolison oleskelulupa ei varsinaisesti vanhene lainkaan, kunhan hän noudattaa greencardin haltijan velvollisuuksia. Kortti itsessään pitää uusia kymmenen vuoden välein, mutta vaikka kortti menisi vanhaksi, kortin haltijan status ei umpeudu. Kaksivuotisen kortin kohdalla tilanne on toinen - mikäli kaksivuotinen kortti menee umpeen, eikä kortinhaltija ole ennen umpeutumispäivää lähettänyt ROC-hakemusta maahanmuuttovirastoon, kortin umpeutumisen lisäksi myös kortinhaltijan oleskelulupastatus vanhenee, eikä hän enää saa laillisesti oleskella Amerikassa.

ROC-prosessi kestää muutamasta kuukaudesta aina vuoteen saakka. Kun ROC-paperit on lähetetty maahanmuuttovirastoon, greencardin haltijalle lähetään väliaikainen todistus ROC-prosessin alkamisesta, joka myös jatkaa greencardin haltijan kaksivuotisen kortin voimassaoloaikaa vuodella, jolloin kortin haltija voi ROC-prosessin aikana jatkaa elämää Amerikassa normaalisti. Kun ROC on myönnetty, kortin haltijalle lähetetään uusi 10-vuotinen greencard postissa.

AMERIKAN KANSALAISUUS

Greencardin haltijan ei tarvitse koskaan hakea Amerikan kansalaisuutta, jos hän ei halua. Greencardilla saa asua ja työskennellä Amerikassa vapaasti loppuelämän, ja monella tapaa kansalaisen ja greencardin haltijan oikeudet ja velvollisuudet ovat hyvin samanlaiset.

Greencardin haltija ei kuitenkaan saa esimerkiksi äänestää liittovaltiotason vaaleissa, kuten presidentinvaaleissa. Osavaltio- ja paikallistason vaaleissa äänestäminen saattaa olla sallittua, osavaltiosta ja kaupungista riippuen, mutta turvallisempaa on olla äänestämättä - kuten edellä mainitsin, äänestäminen vaaleissa, joissa vain Amerikan kansalaiset saavat äänestää, voi johtaa greencardin haltijan karkoittamiseen maasta.

Sekä greencardin haltijat että Amerikan kansalaiset maksavat Amerikassa veroja normaalisti, ja kuuluvat Amerikan universaalin verotuksen piiriin. Setä Samuli siis toisin sanoen yrittää saada osansa Amerikan kansalaisten ja greencardin haltijoiden tuloista, huolimatta siitä missä päin maailmaa tulot on ansaittu. Yleensä tuplaverotukselta kuitenkin voi välttyä, mutta veroilmoitus on silti aina tehtävä myös Amerikkaan, huolimatta siitä missä asuu. Eli vaikka asun nyt Intiassa, olen yhä verovelvollinen myös Amerikassa, koska minulla on greencard. Sama sääntö pätee aviomieheeni, joka taas on syntyperäinen kansalainen. Toisin kuin Amerikan kansalainen, greencardin haltija ei voi asua mielin määrin ulkomailla, ja samalla säilyttää greencard-statuksensa. Nimensä mukaisesti greencard, eli oleskelulupa, on tarkoitettu henkilöille jotka pääsääntöisesti oleskelevat Amerikassa. Perussääntö on, että greencardin haltija voi olla 6kk tai alle ulkomailla ilman ongelmia. 6-12kk poissaolosta saattaa rajalla tulla lisäkyselyitä, jolloin greencardin haltijan on pystyttävä selittämään ja osoittamaan, miksi hän on ollut niin kauan poissa, miksi poissaolo tulisi nähdä vain väliaikaisena, ja miksi poissaoloa ei tule tulkita Amerikan residenssin hylkäämiseksi. Yli 12 kuukauden yhtäjaksoinen poissaolo yleensä tulkitaan greencard-sääntöjen rikkomiseksi, ja se johtaa greencardin pois ottamiseen ja maasta poistamiseen (tosin ilman maahantulokieltoa). Greencard-statusta voi kuitenkin suojata 12-24 kk poissaolon ajan hakemalla ns. re-entry -luvan, jonka avulla greencardin haltija saa olla kahteen vuoteen saakka ulkomailla menettämättä greencard-statustaan.

Amerikan kansalainen, eli Amerikkalaisen passin haltija, saa asua ulkomailla vaikka 10 vuotta menettämättä kansalaisuuttaan, aivan kuin minä, Suomen kansalainen, säilytän Suomen kansalaisuuteni vaikka asunkin nykyään ulkomailla. Tästä johtuen, minulla on tarkoituksena hakea lopulta Amerikan kansalaisuutta. Sekä minä että mieheni teemme kansainvälisiä töitä, matkustelemme paljon, ja saatamme joskus myös haluta asettua joksikin aikaa Suomeen. Niin kauan kuin minulla on greencard, en voi vapaasti matkustella ja asua ulkomailla miettimättä poissaolorajoituksia, jotka tulevat greencardin mukana. Voi kyllä antaa vapaaehtoisesti greencardini pois, jos esimerkiksi muuttaisimme kolmeksi vuodeksi Suomeen, ja hakea sitä sitten uudestaan kun Amerikkaan paluu tulisi ajankohtaiseksi, mutta koska hakuprosessi kestää aina useita kuukausia, joka vuoden, ja maksaa $1,000-$2,000, ei sitä ruljanssia halua kovin montaa kertaa käydä lävitse.

KANSALAISUUDEN HAKEMINEN - NATURALIZATION

Kansalaisuuden voi saada kolmella tavalla: 1) Syntymällä Amerikan maaperällä 2) Syntymällä Amerikkalaisille vanhemmille tai vanhemmalle, tai 3) Hakemalla kansalaisuutta ns. Naturalization-prosessin kautta.

Amerikan lainsäädännön mukaan kaikki Amerikan maaperällä syntyneet henkilöt ovat automaattisesti Amerikan kansalaisia, huolimatta heidän vanhempiensa kansalaisuudesta. Mikäli suomalaispariskunta tulisi Amerikkaan, ja pariskunnalle syntyisi lapsi Amerikan reissun aikana, Amerikan maaperällä, lapsella olisi oikeus Amerikan kansalaisuuteen. Tästä tulee termi "anchor baby", eli "ankkurilapsi" - termi on kuitenkin harhaanjohtava, sillä vanhemmat eivät saa lapsensa kansalaisuuden myötä minkäänlaista laillista statusta Amerikassa, eivätkä he ole oikeutettuja oleskelulupaan tai kansalaisuuteen lapsen kansalaisuuden johdosta. Amerikan kansalaiseksi syntynyt lapsi voi hakea oleskelulupaa ulkomaalaisille vanhemmilleen vasta täytettyään 21 vuotta. Amerikan kansalaisia ei Amerikasta karkoiteta - kansalaiseksi syntynyt lapsi voisi siis asua Amerikassa koko elämänsä laillisesti - mutta vanhemmat sen sijaan voidaan karkoittaa, elleivät he ole greencardin haltijoita tai Amerikassa laillisesti esimerkiksi työviisumilla. Lapsen synnyttäminen Amerikassa ei siis ole mikään pikatie greencardiin tai kansalaisuuteen, toisin kuin usein kuvitellaan.

Amerikkalaisille vanhemmille/vanhemmalle syntyneet lapset ovat myös oikeutettuja Amerikan kansalaisuuteen, huolimatta siitä missä maassa he ovat syntyneet. Jos minä ja mieheni esimerkiksi päätämme hankkia lapsia Suomessa, lapsillamme on oikeus sekä Suomen, että Amerikan kansalaisuuteen, koska heidän äitinsä on suomalainen ja isänsä amerikkalainen. Lasten syntymä rekisteröitäisiin Amerikan lähetystössä Suomessa, ja hakisimme heille lähetystön kautta Amerikan passia.

Kolmas tapa saada Amerikan kansalaisuus on naturalization-prosessi. Naturalization tarkoittaa käytännössä sitä, että toisen maan kansalaisesta tulee Amerikan kansalainen hakemuksen kautta. Henkilö, jolle on myönnetty greencard avioliiton perusteella, voi hakea kansalaisuutta oltuaan ensin 3 vuotta greencardin haltija, yhtäjaksoisesti. Hakemuksen voi lähettää maahanmuuttovirastoon 90 päivää ennen kolmevuotis-vuosipäivää greencardin myöntämisestä. Näistä kolmesta vuodesta on myös täytynyt viettää vähintään 18 kuukautta fyysisesti USAssa, eikä ajanjaksoon saa kuulua yhtään yli 12 kuukauden poissaoloa. Edellä mainittu re-entry permit suojelee greencard-statusta, mutta ei kansalaisuus-hakuoikeutta, mikäli poissaolo on kestänyt yli 12 kk. Yli 12kk poissaolot toisin sanoen nollaavat kansalaisuuskellon, joten esimerkiksi minun tapauksessani, jos olisin nyt ulkomailla yli 12 kk yhtäjaksoisesti, aloittaisin kolmen vuoden vaaditun ajanjakson alusta Amerikkaan palattuani, vaikka olen aikaisemmin ollut jo Amerikassa vuoden greencardin haltijana heinäkuusta 2011 heinäkuuhun 2012. 6-12 kuukauden poissaolot saattavat myös nollata kansalaisuuteen vaadittavan Amerikassa vietetyn ajan laskennan, ellei ulkomaalainen puoliso voi osoittaa, että 6-12 kuukauden ulkomailla vietetty aika oli väliaikainen, ja että hän on tuona aikana säilyttänyt tiiviit siteet Amerikkaan aikomuksenaan palata maahan mahdollisimman pian.

Kun kansalaisuushakemus on lähetetty, prosessiin kuuluu taas sormenjälkien ja valokuvan ottaminen, jonka jälkeen hakija odottaa kutsua haastatteluun. Haastattelun tarkoituksena on varmistaa, että hakija on oikeutettu kansalaisuuteen, että hän omaa "korkean moraalin" (high moral character), eikä häntä ole tuomittu tai syytetty vakavista rikoksista. Sen lisäksi haastattelussa varmistetaan, että hakija ymmärtää ja on sitoutunut noudattamaan Amerikan perustuslakia, ja on valmis ottamaan ns. "Oath of Allegiance"-valan, eli valan jolla osoitetaan uskollisuutta Amerikan valtiolle.

Naturalization-prosessiin kuuluu myös englannin kielikoe, sekä koe jolla testataan hakijan perustuslain ja Amerikan historian tuntemusta. Mikäli hakija läpäisee haastattelun sekä kokeet, hänet kutsutaan seremoniatilaisuuteen, jossa hyväksytyt hakijat lausuvat yhdessä Oath of Allegiance-valan. Valan lausumisen jälkeen hakijoista tulee virallisesti Amerikan kansalaisia. Kansalaisuutta ei voi saada ilman valan ottamista.

Amerikan valtio ei virallisesti tunnusta kaksoiskansalaisuutta, mutta sitä ei myöskään ole laissa kielletty. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli minusta joskus tulee Amerikan kansalainen, olen..

-Amerikassa amerikkalainen
-Suomessa suomalainen

En lain mukaan saa enää käyttää Suomen passia tullakseni Amerikkaan tai lähteäkseni maasta, sillä Amerikan valtion ja lain silmissä, olen vain Amerikan kansalainen. Minua ei kuitenkaan pakoteta luopumaan Suomen kansalaisuudesta, joten käytännössä, lähden Amerikasta Amerikan passia näyttämällä, saavun Suomeen Suomen passilla, lähden Suomesta Suomen passilla, ja saavun Amerikkaan Amerikan passilla. Monimutkaista? Kenties. Mutta eiköhän siihenkin totu, ja kunhan nimi on molemmissa passeissa täsmälleen sama, suuria vaikeuksia ei pitäisi asian kanssa olla. Muissa maissa matkustaessani voin käyttää kumpaa tahansa passia.

Kun olen saanut kansalaisuuden, saan asua missä haluan, miten pitkään haluan, eikä minun tarvitse pelätä kansalaisuuden menettämistä. Meidänlaisellemme kansainvälisiä töitä tekevälle ja muutenkin varsin matkustelevaiselle pariskunnalle tämä on melkoinen helpotus nykytilanteeseen, joten suunnitelmissa on hakea minulle kansalaisuutta keväällä 2014 jolloin olen siihen oikeutettu.

_________________________________________________

Tästä tuli nyt melkoisen pitkä selostus, mutta toivottavasti siitä on hyötyä muille samantyylisessä tilanteessa oleville suomalaisille, jotka ovat menneet rakastumaan amerikkalaiseen. Muistuttaisin kuitenkin, että en ole asianajaja Suomessa tai Amerikassa, enkä siis virallisesti millään tavalla koulutettu maahanmuuttolain suhteen. Käytännön kautta kuitenkin oppii aika paljon, kun oma maahanmuuttostatus ja tulevaisuus aviomiehen kanssa on vaakalaudalla.

Lisätietoa aiheesta, sekä kaikista viisumeista Amerikkaan, kannattaa hakea seuraavien lähteiden kautta:

United States Citizenship and Immigration Services

United States Department of State - Travel.gov 

Embassy of the United States in Finland - Amerikan Konsulaatti Helsingissä

Suomi-Amerikka Yhdistysten Liitto (SAYL)












torstai 9. elokuuta 2012

Ihmeellinen Intia - Namaste!

Täällä sitä taas ollaan - maailmalla. Viimeiset kolme vuotta ovat kuluneet kuin siivillä New Yorkin hulinassa, opintojen ja töiden parissa. Syksyllä 2009 aloitin Master of International Affairs-opinnot New Yorkin The New School-yliopistossa, ja toukokuussa 2011 valmistuin maisteriksi Graduate Program of International Affairs-koulutusohjelmasta. Kesä 2011 kului Suomessa häävalmistelujen merkeissä, ja 30.7.2011 sanoin "I do" amerikkalaiselle aviomiehelleni Suomen kauniin kesän keskellä. Sitä ennen olimme tosin ehtineet harjoitella naimisiin menoa jo kertaalleen Manhattanin kaupungintalolla, missä menimme naimisiin virallisesti jo helmikuussa 2011 jotta saimme laitettua greencard-hakemuksen USAn maahanmuuttovirastoon ennen kuin opiskelijaviisumini meni umpeen. Minulle myönnettiin greencard, eli oleskelu- ja työlupa Amerikassa, heinäkuussa 2011. Greencard tarkoittaa käytännössä sitä, että saan asua Amerikassa lähestulkoon kuin amerikan kansalainen - voin opiskella, tehdä töitä, matkustella ja elellä maassa vapaasti. Ainoa iso ero oleskeluluvan haltijan ja kansalaisen välillä on se, että vain kansalaiset saavat äänestää kansallisissa vaaleissa, kuten presidentin vaaleissa. 

Viimeinen vuosi elokuusta 2011 lähtien on kulunut hyvin arkisissa merkeissä, joskin upeissa New Yorkin ja Brooklynin maisemissa. Olen ollut UNICEFin päämajalla töissä, Gender and Rights-nimisessä yksikössä, jossa olen pääasiassa työskennellyt tyttöjen ja naisten oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvien asioiden parissa. Työ on ollut erittän antoisaa, kiinnostavaa ja haastavaa, mutta olen myös kaivannut niin sanottua "kenttätyötä" ja ihmisten parissa työskentelyä paljon. Aviomieheni Jacob perusti kahden muun henkilön kanssa Simpa Networks-nimisen yhtiönreilu vuosi sitten. Simpa toimii Bangaloressa, Intiassa, ja pyrkii tuomaan laadukkaita sekä ympäristöystävällisiä aurinkoenergialaitteita ja -teknologioita köyhien kuluttajien ulottuville, jotka perinteisesti käyttävät ympäristölle haitallista sekä kallista kerosiinia energiatarpeidensa tyydyttämiseen. Jacob on joutunut työnsä takia matkustamaan Intiaan useita kertoja viimeisen vuoden aikana, ja monesti matkat ovat kestäneet useita viikkoja, eikä jatkuva erossa oleminen tietysti ole kummallekaan mieluisaa. Jonkin aikaa asiaa mietittyämme tulimme siihen tulokseen, että tällä hetkellä paras tapa yhdistää kummankin uratoiveet, sekä asua samassa maassa, oli muutto Intiaan. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Vietettyäni mukavan ja rentouttavan heinäkuun Suomessa ystävien ja perheen keskellä, saavuin Bangaloren kaupunkiin aikaisin eilen aamulla paikallista aikaa. Bangalore, paikallisella kannadan kielellä "Bengaluru") on Karnatakan osavaltion pääkaupunki (alla olevassa kartassa keltaisella merkitty osavaltio). Kahdeksan miljoonan asukkaan Bangalore on Intian kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väkiluku on kasvanut huimalla 38% vauhdilla viimeisen vuosikymmenen aikana. Bangalore tunnetaan maailmalla termillä "Silicon Valley of India", johtuen sen asemasta Intian suurimpana IT-palvelujen ja teknologian tuottajana. 


Ensivaikutelma Bangaloresta on samanlainen kuin Intiasta yleensä - kaoottinen, sekava, äänekäs, hallitsematon, likainen, värikäs, ainutlaatuinen. Olen käynyt Intiassa kerran aikaisemmin, vuonna 2008, mutta emme silloin käyneet Bangaloressa. Kaupunki on siis minulle uusi tuttavuus, vaikka maassa olenkin aikaisemmin vieraillut. Yhden päivän perusteella en vielä kovin voimakasta mielipidettä ole ehtinyt kaupungista muodostaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut ongelmitta. Asumme nyt mukavassa ja tilavassa "service apartment"-asunnossa, joka vuokrataan kalustettuna ja vuokraan kuuluu kaikki palvelut, kuten siivous, pyykkien pesu, internet (joka tosin ei toimi..), televisio, tiskaus, ym. Asunnon omistaa pariskunta, joka pyörittää Bangaloressa pientä Casa Piccola-guesthousea, jota vastapäätä asuinrakennuksemme on. Vuokraa maksamme enemmän kuin olisimme halunneet täällä maksaa - noin $900/kk, eli suunnilleen 720 euroa - mutta hintaan sisältyy kaikki palvelut, ja toistaiseksi kuumaa vettäkin on suihkussa riittänyt. Olemme kuitenkin löytäneet toisen asunnon, johon todennäköisesti muutamme syyskuussa. Tämä asunto on todella iso - kolme makuuhuonetta, keittiö, olohuone, kylpyhuone ja parveke - ja hinta huomattavasti halvempi, vain $540/kk. Asuinkompleksiin kuuluu myös uima-allas, sali ja tenniskenttä, joten odotamme uuteen asuntoon muuttoa varsin innoissamme. Kyseinen asunto ei tule kalustettuna, mutta voimme ostaa nykyiseltä asukkaalta lähes kaikki tarvittavat huonekalut hyvin huokeaan hintaan.

Oma työtilanteeni on vielä hieman "up in the air", niin sanotusti. Olen Intiassa nyt. ns. "entry visa"-viisumilla. Koska aviomiehelleni on myönnetty työviisumi, hänen vaimonaan minä saan tulla entry-viisumilla Intiaan puolisoni kanssa, mutta en saa tehdä ko. viisumilla palkkatöitä. Töitä saa tehdä ainoastaan työviisumilla, joka myönnetään työpaikkakohtaisesti, eli ennen työtarjousta ei työviisumiakaan voi hakea. Johtuen Intian melko korkeasta työttömyysasteesta, työviisumeita on tällä hetkellä melko hankalaa saada. Aion ainakin aluksi etsiä mielenkiintoisia, oman alani hommia vapaaehtois-pohjalta, ja katsoa sitten miten asiat etenevät. Olen sopinut jo muutamia tapaamisia kiinnostavien järjestöjen kanssa, joten katsotaan josko ne tapaamiset poikisivat jonkinlaisia hommia pian. Kauaa en jaksa paikoillani olla ilman mielekästä tekemistä, joten motivaation töiden löytämiseen on varsin korkealla, varsinkin kun Jacob, aviomieheni, on päivät töissä aamusta iltaan, eikä kotona yksin istuminen ole erityisen houkuttelevaa.

Yritän olla aktiivinen kirjoittelun kanssa Intia-seikkailumme ajan, ja päivittelen kuulumisia toivottavasti lähes viikottain. Kuvia en vielä ole hirveämmin ehtinyt ottaa, mutta laittelen niitäkin tänne mahdollisuuksien mukaan kunhan kuvamateriaalia kertyy.

Riskejä pitää elämässä ottaa, eihän sitä muuten tiedä, mitä kaikkea hienoa uusien ovien takana odottaa! Tämän oven takaa on toistaiseksi löytynyt uusia tuoksuja, ääniä, byrokratiaa, köyhyyttä ja vaurautta rinta rinnan, muutamia near death-kokemuksia auto-rikshawn kyydissä - ja paljon on vielä edessä! Tervetuloa matkalle mukaan.